Ilmoitus Annons

Tulen Suomeen 20.1.2007 ja lähden takaisin 6.2.2007, näillä näkymin. Merkatkaa kalenterihin!

Ajatuksia kvanttifysiikasta, subjektiivisesta aikakäsityksestä ja jumalasta

Epäilen, että meidän kvanttimme kietoutuivat (ks. tuonnempana, quantum entanglement), koska minullapa sattuu olemaan asiaa subjektiivisesta aikakäsityksestä ja subjektiivisesta todellisuuskäsityksestä siinä siivellä. Ihastuin myös muumipappamaiseen otsikointityyliin. Hyvä Zra! Sain juuri luetuksi Moominpappa's Memoirs, petturimaisesti englanniksi. Erinomainen kylpykirja, voin suositella lämpimästi: sopii mainiosti vaniljakermakakun tuoksuiseen (!) kylpyatmosfääriin.

Olemme päättäneet juuri kuuden DVD:n urakan nimeltä What the Bleep - Down The Rabbit Hole. Kyseessä on kvanttifysiikkaa ja todellisuutta pohdiskelevan dokumenttisarjan kakkososa. Ensimmäisen dokkarin, What the Bleep Do We Know, näin viime syksynä täällä ollessani, ja se oli jo melkoista kyytiä. Down the Rabbit Hole totaalisesti räjäytti potin. Dokkareissa mm. kvanttifyysikot, neurokirurgit, matemaatikot kertovat todellisuuden kummallisuudesta.
Kvanttiteorian mukaan, ja minähän en sitten ole fyysikko, joten älkää naulitko seinään jos selitän puuta heinää, kaikki partikkelit ovat olemassa rajattomissa todennäköisyyskentissä, eli esimerkiksi ysittäisellä atomilla ei ole tarkkaa sijaintia. Se voi täten sijaita useammassa kuin yhdessä paikassa samaan aikaan, ja vasta kun yhtälöön liitetään havainnoitsija, sen erilaiset mahdolliset sijainnit suppenevat yhteen ainoaan. Kvanttilaboratorioissa on havainnoitu (jollakin epäsuoralla tavalla!) maksimissaan 60 atomin kasan olevan useammassa kuin yhdessä paikassa samaan aikaan. Tästä voidaan päätellä, että todellakin, maailma siten kun koemme sen, katoaa joka kerta kun suljemme silmämme. Aivomme toimivat siis niinsanottuna todellisuussuodattimena, joka päästää vain opitun todellisuuden läpi (niin, mihin katosi mm. mielikuvitusystäväni Mohmo, joka oli aina yhtä hyvää seuraa!?).
Eikä siinä vielä kaikki, kvanttifysiikan mukaan aika on vain neljäs ulottuvuus. Tämä tarkoittaa sitä, että ajalla ei ole definitiivistä suuntaa, eli on täysin mahdollista olla yhteydessä niin tulevaisuuteen kuin menneisyyteenkin. Ajatelkaapa! Tätä ilmiötä on tutkittu mm. seuraavanlaisella kokeella: koehenkilölle näytetään tietokoneen arpomia kuvia pilvenhattaroista ja nauravista lapsista jne. Tietokoen arpoo satunnaisesti kuvaruudulle jonkun kammottavan kuvan, esimerkiksi silvotusta ruumiista. Kun koehenkilön kaikkia refleksejä on seurattu tarkasti, ja on havaittu, että kammottavan kuvan reaktio voidaan mitata etukäteen. Tämä on selitetty kvanttifysiikan avulla siten, että koehenkilön aivoilla on mahdollisuus tietää ennakkoon kuvan ilmestyminen, eivätkä aivomme ole sidottu pelkästään tähän hetkeen.
Dokkareissa esitellään liuta edellämainitun kaltaisia kokeita, ja lisäksi kaikenlaisia hassuja tuloksia, jotka viittaavat siihen, että on mahdollista vaikuttaa omaan todellisuuteensa, niin nykyhetkessä, tulevaisuudessa kuin menneisyydessäkin. Näiden aivosoluja kutkuttelevien tiedonmurujen lisäksi dokkareissa pohditaan ihmisen, todellisuuden ja jumalan suhdetta. Haastatellut kvanttifyysikot ovat lähes kaikki sitä mieltä että jumaluus on universaalinen yhteys kaikkien partikkelien välillä, joka on mahdollista kokea. Täten esimerkiksi Buddha olisi valaistunut ymmärtämällä maailmankaikkeuden ykseyden. Partikkelien välillä on havaittu ajasta ja paikasta riippumattomia vuorovaikutuksia (quantum entanglement), ja teoriassa esimerkiksi kaksi atomia eri puolilla maailmankaikkeutta voivat olla liitoksissa ja kokea samanaikaisesti jonkin ilmiön. Mitä sanoo Pastor tälläisesta yksilön omaan kokemuspohjaan sidotusta jumalkäsityksestä? Ei sovi kirkon näkemykseen?

Jäntskää juttua. Dokkareissa esiintyvien tiedemiesten ja muiden henkilöiden uskottavuudesta voidaan tietenkin keskustella, mutta oli miten hyvänsä, ajatusleikki on kokemisen arvoinen.

Matkasuunnitelmia sekä havaintoja lähes 30-vuotiaista miehistä ja subjektiivisesta aikakäsityksestä

No niin! (No niin, no niin, no niinno, niinnoniin...) Ahhahhaa, akateemista juomalauluhuumoria, olenpas hauska. Aina kannattaa aloittaa bloggaus vitsillä.

Samalla voi paljastaa, että seuraava bloggaus ei sisällä mitään suuria ajatuksia tai oivalluksia, vaan lähinnä väsyneen hilpeää tajunnanvirtaa.

***

Ylenpalttisesta ketutuksesta selviämiseksi on useita keinoja. Päihteet on yksi suosittu vaihtoehto, liikunta, jos jaksaa sellaista vääntäytyä harrastamaan, on kanssa hyvä. Minä päätin lähteä Lontooseen. Olo parani heti.

(Oikeastaan olo parani jo aikaisemmin, kun Kalle lainasi 3 tuotantokautta Gilmore Girlsejä. Mutta siitä lisää tuonnenpana).

Lontooseen pitää mennä koska se on upea historiallinen ja eläväinen kaupunki, ja olen viimeisen 7 vuoden aikana kotiutunut sinne hämmästyttävän hyvin. Tällä kertaa olen lähdössä kisasisko Sannan seuraksi, joka menee työmatkalle Lontooseen. Firma maksaa hotellihuoneen kahdelle, ja olisi sääli jättää mahdollisuus yöpyä neljän tähden Hiltonissa Lontoon keskustassa käyttämättä. Lennän halpalennoilla Tampereelta, mutta aion ottaa kokemuksen seikkailun kannalta. Lukea tenttikirjoja Stanstedin lentokentällä aamuneljältä odotellessani koneen lähtöä kotiin, tiedättehän.

Ja ihan vain todistellakseni kuinka kosmopoliitti olen, mainittakoon vielä, että mennään Akin kanssa seuraavalla viikolla viikonlopuksi Berliiniin moikkaamaan Elinaa ja Anttia. Berliinissäkään ei ole oltu muutamaan vuoteen, joten hauskaa päästä lähes natiivien vieraiksi. Tällä kertaa on mentävä ainakin siihen tv-torniin, jonka nimeä tai sijaintia en just nyt muista, mutta on siellä entisen idän puolella. Laitan kuvia ja linkkejä reissun jälkeen.

Matkustaminen on mahtavaa. Minulle pelkkä lentokoneeseen pääseminen on aina hieno hetki. Helposti lähtee fiilistelemään sitä konkreettista maailman pienenemistä, minkä matkustaessa kokee, ja vaikka Euroopan sisällä reissatessa ulkoiset erot ovat suhteellisen olemattomia, on Lontoon ja Berliinin monikulttuurisuus virkistävää vaihtelua Helsingin harmaaseen syksyyn. Myös ihan uskomatonta; lentoni Lontooseen maksavat saman verran kuin menopaluu Kuopioon (VR:n opiskelijahinta).

Matkustaminen on yksi parhaista asioista mitä tiedän. Ja kun vielä elää tällaista sekaopiskelijaelämää, voi tempaista viikonlopun Lontoossa viikon varoitusajalla. Ah. Sinne katosi angsti venyvästä valmistumisesta!

***

Niistä Gilmore Girlseistä. Eipä oikeastaan muuta, kuin että viikon sisällä olen katsonut 2½ tuotantokautta GG:tä. Osaan tunnusmusan ulkoa (molemmat äänet), ja opettelen puhumaan yhtä nopeasti kuin Lorelai. Kun saan vielä jonkun käsikirjoittamaan yhtä nokkelia sutkauksia, minusta tulee todella ärsyttävä. Hämmästyttävää kyllä, myös Aki on GG-koukussa. Meillä on siis yhteinen harrastus, ja koska se on niin säälittävä, olen valmis ottamaan vastaan loputtomasti ansaittua dissausta. Olkaa hyvä.

***

Lähes 30-vuotiaat (akateemiset) miehet. Nyt tarkoitus ei ole loukata ketään, mutta pakko kirjata pari havaintoa ylös:
- valmistumattomuudesta johtuva ahdistus, toisaalta suuri tarve olla vielä nuori, villi ja vapaa
- tarve olla myös aikaansaava ja menestyvä, mikä ei sovi yhteen valmistumattomuuden kanssa, "Tässäkö mun elämä oli" ja "musta ei enää voi tulla mitään"-henkiset ajatukset
- kyllästyneisyys satunnaisiin suhteisiin, mutta kyvyttömyys ja haluttomuus pyrkiä kestävämpiin parisuhteisiin
Erittäin, erittäin kärjistettyä, mutta jotenkin näissä esimerkkitapauksissa vain yhdistyy suuri halu täyttää jotkut (yhteiskunnan? äidin? kavereiden?) asettamat vaatimukset, ja toisaalta löytää oma itsensä ja se oma juttu. Ovatko akateemiset nuoret aikuiset miehet kriisissä? Olen ollut niin keskittynyt ratkaisemaan akateemisten nuorten aikuisten naisten kriisiä (valmistuminen-ei pätkätyö-äitys-parisuhde), että tämä miesten angstaaminen yllätti. Mikä niitä vaivaa? Eikös me kaikki kuitenkin olla täällä vain tekemässä Hyvä Elämä itsellemme?

(välttääkseni hedonismi-kritiikin ilmoitan, että Hyvä Elämä on nyt isoilla alkukirjaimilla, koska se viittaa aristoteliseen käsitykseen hyvästä elämästä, joka on vähän jalompaa meininkiä kuin perus omien tarpeiden tyydyttäminen.)

***

Subjektiivinen aikakäsitys. Tästä oli joku rakentava ajatus, mutta koska se ehti otsikon kirjoituksen jälkeen kadota, joudun jättämään läpän lyhyeen. Otsikko on kuitenkin sen verta kiva, etten viitsinyt aihetta kokonaan editoida pois.

Ajatus lähti jotenkin siitä, kun luin Elinan (sama kuin yllä) blogia, jossa tuntui tapahtuvan koko ajan tosi paljon. Mietin että miten se ehtii. Miten se jaksaa (tämä sama ajatus tulee mieleen monen kaverin elämää seuratessa)? Sitten totesin, että kyllähän elämässä tapahtuu paljonkin, mutta moni juttu menee rutiinina ohi, eihän sitä arkea fiilistele, niin kuin sanan todellisessa merkityksessä. Vaikka ehkä olisi syytä.

Kiusaan Akia usein siitä, että se merkitsee hetkiä ehkä historian opiskelijalle tyypillisellä tavalla. Huomioi asioita ja tilanteita sillä ajatuksella, että nämä pitää muistaa, nämä ovat ainutlaatuisia ja poikkeuksellisia hetkiä. Minä vänkään, että jokainen hetkihän on ainutlaatuinen, poikkeuksellinen, eroaa menneestä ja tulevasta. Se perinteinen samaan virtaan ei astuta kahdesti-ajatus. Joten kaikkia hetkiä tulee kohdella yhtäläisellä huomiolla eikä väkisin esikirjoittaa omia muistelmiaan. Onhan siinä eroa; muistaako jonkun hetken siksi, että se oli niin ainutlaatuinen, merkityksellinen, poikkeava vai siksi, että painoi sen mieleensä tapahtumahetkellä ajatellen, että tämän muistan ainutlaatuisena ja merkityksellisenä. Äh.

Ajatus vähän katkeilee, mutta ehkäpä yritäin vain vetäistä tästä jonkun pointin. Elämä on subjektiivinen kokemus, josta kannattaa vain ottaa kaikki mahdollinen irti silleen luontevasti, eikä väkisin vääntäen hallita kokonaisuutta tai angstata hallinnan puutteesta (päivän itsestäänselvät latteudet, kaikki yhdessä paketissa!) Joo.

***

Lähden nyt tapaamaan Lissua, joka juuri palasi Karthagosta. Toivottavasti se on vihdoin tuhottu, hiphei!

Yleistä syysjurnutusta

Ilmeisesti olen ollut vittuuntunut ja pahantuulinen vasta joitain päiviä, mutta tuntuu siltä kuin olisin ollut tällainen aina. (Aika normaali tunne kun ottaa päähän, eikö?)

Vaikka ulkona on vaihteeksi valoisa, kirkas pakkaspäivä en oikein jaksa innostua siitäkään. Ihan sama, kohta siellä sataa taas ja on loskaa ja räntää.

Eilen olin kielioppinatsi proseminaarissa ja sain kaikki rakastamaan itseäni. Kotona siivosin kiukusta tuhisten omia jälkiäni ja harmittelin ettei Aki ollut kotona, jotta olisi ollut joku jolle tiuskia. Bussissa päätin, että jos joskus hankin lapsia, tyttöjä ne eivät ainakaan saa olla, koska mikään, mikään ei ole rasittavampaa kuin lauma 7-vuotiaita tyttöjä koulupäivän jälkeen. Ei niitä minun kotiini, koskaan!

Mikään ei nyt innosta, kiinnosta, sytytä, motivoi.

Minun ja maailman välissä on ongelma, negatiivinen filtteri jonka läpi me suodatumme toisillemme.

Eli jos kuullaan tai tavataan, älkää hämmästelkö äkeyttäni. Kunnes keksin kuinka filtteri vaihdetaan, jurnutan maailmalle ja pelaan CIV II:sta. CIVin maailma ja minä ymmärretään toisiamme todellisuutta paremmin.