Keväästä, tyttökirjojen oudoista perhesuhteista ja naispappeudesta
Tiedoksi muille mantereille; täällä on kevät. Linnut laulaa, leskenlehdet ja krookukset tunkee maan pinnasta läpi ja aurinko lämmittää. Ihmiset hokee toisilleen että "uskomatonta, maaliskuussa ei voi olla näin lämmintä" (ehkä me nyt lopetetaan kun on jo huhtikuu) ja hymyilee poikkeuksellisen paljon. Aurinko tekee ihmeitä.
*
Siinä Kzun vanhan kotitalon liepeillä, Munkkivuoren ja Pitäjänmäen välissä Talin golfkenttää reunustaa törkeän siisti pöpelikkö. Olen ruvennut hyötyliikkumaan työmatkoilla ja kävelen sen pöpelikön läpi bussille. Paljon korkeita havupuita ja autojen hurina sopivan kaukana. Siitä läpi tallustellessa iski ihan sellainen fiilis, että jos ois 20 vuotta pienempi, niin kirmaisi jo puiden välissä ja olisi Ronja tai Anna tai mitä ikinä kirjaa olikaan viimeksi tullut selattua (tehkää pikainen laskutoimitus; kyllä, minä ihmelapsi opin lukemaan 5-vuotiaana). Kaikki ne äänet ja tuoksut ja se kevään tunnelma sai nostalgiseksi. Niin kuin vaikka lahonnut puu. Penskana suoritettujen empiiristen kokeiden perusteella tunnistan sen tuoksun erehtymättä edelleen. Lahonnut vaalea puu - siitä sai ruokaleikkeihin kanaa. Koostumus oli jotenkin samanlaista. En ikävä kyllä muista enää miten ruokaleikkejä leikittiin, tai Ronjaakaan. Aika karua, ja niin aikuista.
Leikkien laatua muistellessani tajusin, että aika monet sankarittaristani ovat tulleet ikävistä perheoloista. Ronja nyt on onnellinen poikkeus, mutta se olikin ryövärintytär. Peppi - äiti kuollut ja isä hoiti hommansa etänä, Anna - orpo, Emilia - orpo, Neiti Etsivä - äiti kuollut, isä etsivä joka päästi hädin tuskin täysikäisen tyttärensä ties millaisiin vaaratilanteisiin, Viisikot - vanhemmat heivasi ne aina kesäksi jonnekin seikkailemaan rosvojen ja epäterveellisten ruokien keskelle, kaikki Anni Swanin hahmot - vähintään toinen vanhemmista kuollut, Pikku Naisillakin oli isä sodassa ja äiti vähän avuton... Tyttökirjojen, ja yleensä lasten tai nuorten kirjojen keskeinen elementti tuntuu olevan jotenkin kimurantti perhetausta, joka pakottaa lapsiparat pärjäämään omillaan. Eikä se meno ole tästä kauheasti muuttunut, miettikää nyt vaikka Harry Potteria.
Opettaako tällainen kirjallisuus lapset a) itsenäisiksi toimijoiksi ja ajattelijoiksi vai b) vieroksumaan vanhempiaan ja vaipumaan itsesääliin ja melankoliaan kun samaistuvat näihin karuihin oloihin joista sankarinsa tulevat? Onko tässä vain kysymys jostain "opetetaan lapset käsittelemään ikäviä asioita turvallisten mallien kautta"-ajattelusta? En keksinyt vastausta, ehkä tenttaan asiaa ammattikasvattaja-vanhemmiltani. Olenko itse näin onnistunut näistä kirjoista johtuen vai niistä huolimatta? (Tänään on pientä itseriittoisuutta ilmassa.)
*
Olen myös tuohtuneena seurannut poikkeuksellisen paljon palstatilaa saanutta naispappeus-keskustelua. Pastorimme voinee kommentoida tarkemmin asiaa, mutta tuntuu pöyristyttävältä, että valtiomme kanssa kimpassa toimiva instituutio voi sallia työpaikoillaan ilmeisen sukupuolisen syrjinnän. Luin viikonlopun hesarin juttua aiheesta ja kadehdin monien naispappien kommenteista kuuluvaa tyyneyttä ja anteeksiantavaisuutta (jossain toisessa yhteydessä sanoisin zeniläisyyttä), mutta samalla toivoin naispapeiltakin lujempaa otetta. Sanottaisiin suoraan että kyllä, vituttaa niin perkeleesti kun maa on täynnä patavanhoillisia idiootteja. Ja että tällaista ei enää suvaita, aika tulla 2000-luvulle luterilainen kirkko! Ei kai asenteet muutu jos niitä ei auteta muuttumaan. Vaikea uskoa, että naiset millään alueella voisivat saavutta tasa-arvoisuutta miesten kanssa niin kauan kun on mitään ammatteja joihin miehiä pidetään periaatteellisesti sopivampina? Erityisesti tällaisia "henkisen johtajuuden" pestejä.
...Mutta tässä uhoamisessa se taitaisi mennä metsään tämänkin uskonnon kaunein ajatus. Miten se meni, "niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet..?" Ei mikään helppo juttu, varmaan yhdellekään kristitylle.
Ehkäpä tästäkin syystä pysyn pakanana.
*
Siinä Kzun vanhan kotitalon liepeillä, Munkkivuoren ja Pitäjänmäen välissä Talin golfkenttää reunustaa törkeän siisti pöpelikkö. Olen ruvennut hyötyliikkumaan työmatkoilla ja kävelen sen pöpelikön läpi bussille. Paljon korkeita havupuita ja autojen hurina sopivan kaukana. Siitä läpi tallustellessa iski ihan sellainen fiilis, että jos ois 20 vuotta pienempi, niin kirmaisi jo puiden välissä ja olisi Ronja tai Anna tai mitä ikinä kirjaa olikaan viimeksi tullut selattua (tehkää pikainen laskutoimitus; kyllä, minä ihmelapsi opin lukemaan 5-vuotiaana). Kaikki ne äänet ja tuoksut ja se kevään tunnelma sai nostalgiseksi. Niin kuin vaikka lahonnut puu. Penskana suoritettujen empiiristen kokeiden perusteella tunnistan sen tuoksun erehtymättä edelleen. Lahonnut vaalea puu - siitä sai ruokaleikkeihin kanaa. Koostumus oli jotenkin samanlaista. En ikävä kyllä muista enää miten ruokaleikkejä leikittiin, tai Ronjaakaan. Aika karua, ja niin aikuista.
Leikkien laatua muistellessani tajusin, että aika monet sankarittaristani ovat tulleet ikävistä perheoloista. Ronja nyt on onnellinen poikkeus, mutta se olikin ryövärintytär. Peppi - äiti kuollut ja isä hoiti hommansa etänä, Anna - orpo, Emilia - orpo, Neiti Etsivä - äiti kuollut, isä etsivä joka päästi hädin tuskin täysikäisen tyttärensä ties millaisiin vaaratilanteisiin, Viisikot - vanhemmat heivasi ne aina kesäksi jonnekin seikkailemaan rosvojen ja epäterveellisten ruokien keskelle, kaikki Anni Swanin hahmot - vähintään toinen vanhemmista kuollut, Pikku Naisillakin oli isä sodassa ja äiti vähän avuton... Tyttökirjojen, ja yleensä lasten tai nuorten kirjojen keskeinen elementti tuntuu olevan jotenkin kimurantti perhetausta, joka pakottaa lapsiparat pärjäämään omillaan. Eikä se meno ole tästä kauheasti muuttunut, miettikää nyt vaikka Harry Potteria.
Opettaako tällainen kirjallisuus lapset a) itsenäisiksi toimijoiksi ja ajattelijoiksi vai b) vieroksumaan vanhempiaan ja vaipumaan itsesääliin ja melankoliaan kun samaistuvat näihin karuihin oloihin joista sankarinsa tulevat? Onko tässä vain kysymys jostain "opetetaan lapset käsittelemään ikäviä asioita turvallisten mallien kautta"-ajattelusta? En keksinyt vastausta, ehkä tenttaan asiaa ammattikasvattaja-vanhemmiltani. Olenko itse näin onnistunut näistä kirjoista johtuen vai niistä huolimatta? (Tänään on pientä itseriittoisuutta ilmassa.)
*
Olen myös tuohtuneena seurannut poikkeuksellisen paljon palstatilaa saanutta naispappeus-keskustelua. Pastorimme voinee kommentoida tarkemmin asiaa, mutta tuntuu pöyristyttävältä, että valtiomme kanssa kimpassa toimiva instituutio voi sallia työpaikoillaan ilmeisen sukupuolisen syrjinnän. Luin viikonlopun hesarin juttua aiheesta ja kadehdin monien naispappien kommenteista kuuluvaa tyyneyttä ja anteeksiantavaisuutta (jossain toisessa yhteydessä sanoisin zeniläisyyttä), mutta samalla toivoin naispapeiltakin lujempaa otetta. Sanottaisiin suoraan että kyllä, vituttaa niin perkeleesti kun maa on täynnä patavanhoillisia idiootteja. Ja että tällaista ei enää suvaita, aika tulla 2000-luvulle luterilainen kirkko! Ei kai asenteet muutu jos niitä ei auteta muuttumaan. Vaikea uskoa, että naiset millään alueella voisivat saavutta tasa-arvoisuutta miesten kanssa niin kauan kun on mitään ammatteja joihin miehiä pidetään periaatteellisesti sopivampina? Erityisesti tällaisia "henkisen johtajuuden" pestejä.
...Mutta tässä uhoamisessa se taitaisi mennä metsään tämänkin uskonnon kaunein ajatus. Miten se meni, "niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet..?" Ei mikään helppo juttu, varmaan yhdellekään kristitylle.
Ehkäpä tästäkin syystä pysyn pakanana.

0 Comments:
Post a Comment
<< Home